Potapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla onnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa esiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet harrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä koskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla, josta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin yhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus, joka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on vaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta vajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely. Sillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri sieluelämän tuntemus.
Herkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen tuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja usein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on elähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!
Ne suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon, tervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää "Nuoruuden tunnustuksia". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on kirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon itse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.
ENSIMÄINEN OSA
1.
Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva, saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.
On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää kosteutta.
Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa, oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja pyöristettyine lautakattoineen.
Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin olivat neljä vuotta sitten.
Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana, on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.