Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt — niin, nyt minä ymmärrän paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin — hiljainen ja rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka, Marinka… mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään. Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.
Marinka… miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen vavahtelemaan.
Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan. Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen näköinen — olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.
Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en — omituista kyllä — ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:
— Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?
— Tietenkin… mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole suurikasvuista rotua…
— No, mutta millainen hän on? Kerro.
— Millainenko? — kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. — Tietysti… samallainen kuin muutkin…
— Onko hän lihava vai laiha?
— Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu tuulessa kuin oksa.