— Onko hän kaunis?
— Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee rasvettua… ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.
Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä, jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen pituutta… Mutta kun katson häntä silmiin… Jumalani, miten ne ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä. Niissähän on minun oikea lapsuuteni.
Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt ei enään ole olemassa…
Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.
Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme, valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.
Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään ihminen.
Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin aiheettomasti tekee mieli itkeä…
Miten ihmeteltävän selvänä näen kaiken…
2.