On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä vesi.
Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle, virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.
Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.
Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen. Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.
Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.
Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken — leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia, pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa", vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin — se oli yksi elämä, jota kaksi eli.
Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän lämmin.
Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:
— Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.
Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty, että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt: meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.