Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän — ja kotisopukassani minulla oli niin paljon ihanaa.
En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää. Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri kiireimpänä aikana.
Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä, kostui se kyynelistäni.
— Emme mahda sille mitään, Vladja!… Se on välttämätöntä… Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla… Äiti lohdutteli ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä unikaan sinä yönä ollut sikeä.
Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä, jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja jossa meillä oli "oma sopukkamme".
Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi. Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki liikuntamme omintakeista.
Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla. Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.
Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina, aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain puuhailtavaa.
Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö, mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet lehvien peittoa.
En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa. Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.