— Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi… hän on jo kymmenen vuoden ikäinen… Eihän voi tietää… Täytyy ajoissa tehdä loppu siitä…
Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme… Vain minä tunnen hänet."
Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni aivan kuin uudestisyntyneeksi… Samoin kuin tali tulessa sulaa, karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut, sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.
Äitini — hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa, villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen, muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.
Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla; usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.
Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.
— — —
Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen. Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa, istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana. Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.
Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä: vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista, ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.
Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani, sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa. Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden Marinka toisti sangen usein tuon tempun.