Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:
— Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!
Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä juoksimme kotiin.
Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi käynyt raskaammaksi.
Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon. Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja istahdin hiekalle.
Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni suuret, tummat silmät minuun katsoivat.
— Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,
— Ei haluta… Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.
Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin. Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti viehätyksensä.
Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään uutta.