— Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä onnettomin olento.
Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia, ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua — yksin. Hänen mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.
Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.
Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen, että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka ääni.
— Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. — Nytkö jo? huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. — Milloin se aika oli noin kulunut?
Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme, mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme, hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin Marinkalle katkeran totuuden.
Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme ainaisiksi ajoiksi.
Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.
Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä, joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.
Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus, joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi. Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse jäähyväisiäkään sanomaan?