Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti. Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon…
Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.
— Hyvästelkää nyt… sanoi äiti.
Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.
— Hyvästi, Marinotshka…
En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.
Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella, yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle — kuten sittemmin osoittautui — liiankin kaukaiselle matkalleni.
Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni… jätin sen sinne Marinkan sydämeen.
Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni minua ankarasti nuhdellessa.
— Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies… Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen…