Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut, mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina, jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.
Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja, kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.
Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle. Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.
3.
Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni, asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni — pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni ja lausui:
— Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.
Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi ottamatta.
"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti" oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi" jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso mustepilkku — tahra — minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.
Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä — Maksjutin. Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.
Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni "kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.