Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin ottaneet minut luokseen.
Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä, että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä, hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan) luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine, ystävällisine silmineen.
Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa surullisia ja opettaa oppimattomia.
Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu, rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen järjestykseen.
Ja opettajat sitten — oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa. Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan päivittäin.
Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.
Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon — noin kuusikymmentä henkeä.
Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka. Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.
Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".
Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet… Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen saastaisimmat pimennot.