»Voi voi, menkkäs vaa», sanos ämänt, »jottan peljätyst nee julma' tarttisikkin, kun koko juhlpeevä siäll taas melskava.»
Faar läks ja men töpött kotti vähä vikkeläst; sitt hän tule takas taas jälle ja o Lokkaliinin piän poik felisäs. Nyt tälletä sill Lokkaliinin pojall Mäti lakk ja paltto yli. Juhani-faar otta hene olkpääles istuma ja pittä jalvoist kii, ja poik pittä faarin pääst. Sitt hää lähte menemä. Mutt sillo hä muistaki:
»Jaa-a, laki felin kans», ja otta sen katavaoksasen keppis.
No nyy ruppe naapurin porstova koliseman taas. Kaikk seisattava leikkis ja ruppeva' kuuntelema. Mutt ei siält mittä sisäll tul' kun kolise vaa niin taitamattomast.
»Uijee», sano joku joukost taas, »mikä simmone onka? Ei ny änä joulämmikän piräs tuleman kun kell o jo kahreksa. Mutt kukas uskalta mennä ove aukasema ja kattoma mikä siäll o.»
»Kyll mää mene», huus Mari ja men ja potkas ove selkseljäläs. Mutt samas hää huamas siäll porsto nurkas simmosen kakspäise suure äijän, ku huus siält nurkast:
»Hos poti pomiloi, uuni luuta ja koriloi». Sitt se läks köpöttämän tuppan päi, mutt ei mahtunukkan kun toinen pää ott kiine.
»Siunakko senttä», huus Mari, »ny siält tule oikken kakspäinen piru.» Ny se huavas toisen kerra sisäll ja väärist vähä ittiäs, ja sitt se mahtus tuvan puall. Mutt sitt jokanen tuns, ett se ol faar, ku hän tul valkosemppan paikka ja ku henell ol se »laki» felis.
»Onk suus miäst vastust?» sanos yks miäs joukost.
»Tairakkos tapell?» sanos se kakspäinen piru. Sitt tul poikki usseamppa siält pöörän takka sihen piru etupuall seisoma. Yks tarttus sihe lakin kiine ja kysys ett: