»Voi houru, eks Alma nyykän päästetty ja ei hää eilä Juhanillaka ollu.».
»Jaa mää oli joo niin ilonen ku mää meinasi, ett mää saa Alman kansan praakkaman kun toise' tanssava», meinas isänt.
Ny juaran kaffe' taas samalaisest suurest »mustast Kaisast» ku eilä ehtonki.
»Niin tälläkän poja' korppu joukko vaa, meill o vaan tämmöst kuiva joulu, kunne meill pruukat viina.»
Ku sitt on kaffe juattu, ruppeva' kaikk tanssama. Flikakki menevä' toise yksinäs vaan puutten tähre, kunne ol' poikki.
Ny ruppe porsto sitt taas niin kovin kolisema. Ruppe tulema joulämmi ja tuleki vähä kaunei. Nee o vaatetettu muutama niin kovi fiiniks, valkose' paira yll, käsivarre' paljan, mutt sitt tule simmossikin päräs, ku on simmose' kässä' seljäs, on tunkettu olkki sisäll niin palj kun taki all o saattu mahtuma. Ne on taas niit samoi Jokikaustalaissi, mutt o viäl Piintläst ja Ammakoltaki.
»No tanssakka ny vaa», sano Marku ämänt, ku hä istu siäll penkill isänä viäres ja o nii ilone.
»Mitäs mä täsä ny oikke ensmäseks soita?» sano pelmann.
»No ann' tulla ny vaikk sitä tynskä polkka.» Pelmanni ruppeki vetämä ja hyräle sama nuatti.
»Niin minä laulan aina, aina,
Ett kuustoista kraatari leiviskän paina,
Siin oli neulat, langat ja muut,
Prässirauta, sakset ja kyynäräpuu.»