Isä pakeni ulkosuojien sopukkoihin.

Samalla tuli poika yhä vaativaisemmaksi ruoan suhteen. Nyt hän vaati eteensä kaikenlaisia herkkuja ja kaiken piti tulla silmänräpäyksessä hänen eteensä.

Jonkun ajan kuluttua työlästyivät vanhemmat hänen vaatimuksiinsa ja ilmoittivat, etteivät he voi niitä täyttää. Ei heillä ole kaikkia noita herkkuja hänen saatavakseen ja syötäväkseen.

— Vai ei, ärjäsi poika, — vai ei teillä ole niitä herkkuja! Vai panette te minun vaatimuksiani vastaan! Kas vaan, sellaisia vanhempia! No — kun te ette voi hankkia minulle kylliksi syötävää, niin — olkoon menneeksi vaan itsepintaisuutenne — syön teidät itsenne!

Samassa syöksähti hän molempia vanhempiaan kohtaan ja avaten suunsa aikoi tarttua heihin sekä käsin että hampain.

Silloin vanhemmat lähtivät pakoon.

He painaltivat järven taa, siitä metsään, siitä pitkälle, pölisevälle maantielle, jota myöten sukasivat ensin kirkonkylään päin, sitten syrjäkyliin päin ja vihdoin — ken tietää, minne. Ja poika tietysti lensi perästä…

Ja sanotaan, että heidän juoksunsa jatkuu vieläkin: ahnaan, kademielisen ukon ja akan ja heidän suurisuisen, savesta tehdyn pojan…

Viisas Juones.

Se viisas Juones oli semmoinen mies — pojan veitikka — ettei itse pahaamiestäkään pelännyt, vaan petti hänetkin.