Mutta silloin kettu hyppäsi loitos kuomiensa luota ja nauroi sieltä, pakotieltään:
— Hulluhan se on joka itseään syöpi ja vielä hullumpi, joka jättäytyy kahden sellaisen tyhmeliinin syötäväksi kuin te olette.
Ja hän livahti metsään.
Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.
— Ohhoh, onpa siinä käynyt hullusti, huudahti kettu tavatessaan metsämies-ukon kontistuneena pyydystensä vierelle, niihin sotkeutuneena.
Ja hän pani ukon kelkkaan ja lähti sitä Metsolaan päin vetämään.
Vetää, vetää, tulee hukka vastaan.
— Uh, huh, minne menet, mitä vedät? kysyy tämä.
— Vedän ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kontistuikin itse niihin.
— Oh, voh, etkö minuakin ota sitä vetämään?