ENSI OSA
Ketun kalansaalis.
Näkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan maantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja sentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon kalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi kuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.
Ukko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja heilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut mitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun tiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään erinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän rallatellen edelleen ajamaan.
Mutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä; huomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen loikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta maantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän itsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä tyytyväisin mielin syömään.
Ukko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas nyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden kaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.
Eukko tuli, mutta ei huomannut mitään kettua.
— Missä se on, en minä näe, sanoi.
— Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan liiteriin ja katsahtamatta taakseen.
— Missä korin vieressä, en minä sitä näe, intti akka.