— No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi katsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja vielä loven kuormassa.
Silloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa arveli itsekseen:
— No jopa se kettu-pakana teki aika kepposen.
Eikä hän senjälkeen puhunut mitään mainiosta kalamatkastaan.
Karhun kalanpyyntö.
Sattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös ihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.
Kettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen, mutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:
— Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin häntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se kaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja saadaan!
— Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu naurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.
— Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein, siinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes rupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä kovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!