Karhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti häntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi sitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan sieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin se tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt. — Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.
Kettu karhun selässä.
Sen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua vastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua kohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika löylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa ja kysyi ihmetellen:
— Mikäs sinulle on tullut?
Kettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää painuksissa:
— Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin tässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli tuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin näet: pään mäsälle.
Karhu unohti silloin kaiken kaunansa kettua kohtaan ja sanoi säälitellen:
— Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt. Nousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua, kovaosaista, kotvasen.
No mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään. Mutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta karhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä pilkallisesti:
— Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!