— Olen, olen.
Karhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.
Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.
— Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu tulisi hevosta hakemaan.
— Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti kiittämistään kettua.
He määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.
Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti kettu miestä:
— Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele, vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!" Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?
— Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.
No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni metsään.