— Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi miehelle.
— Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun kyljelleen.
— No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!
— Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.
— Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien avulla rekeen.
— No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!
— Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, — nuoritse varovasti!
— Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun rekeen.
— No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.
Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.