— Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja lystikäs, sellainen köllerö.
— Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja uskollinen, lausui Lauri.
— Minusta oli kettu paras, — se pääsi aina niin hyvin kaikista pälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu — se oli paras.
Ja toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras eläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.
Silloin sanoi kertoja:
— Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki nämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja miellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä. Mutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan. Ja jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne kaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki noudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat niinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää heistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki samanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä parhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme käydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.
Ja sadunkertoja päätti tarinansa eläimistä.
End of Project Gutenberg's Suomen kansan eläinsatuja, by Iivo Härkönen