Siitä kolmannesta majapaikasta lähdettyä aletaan tulla jo vieraille maille ja sieltä kuumottaa jo sen vieraan valtakunnan hallitsijan linna. Ennen sinne tuloa esittää palveluspoika isännälleen ne majapaikoista saadut lahjat.
— Kas, niin ystävällisiä oltiin niissä majapaikoissa, että annettiin vielä tämmöiset mainiot lahjat, lausuu hän herralleen.
— Mitkä lahjat, ärähtää kuninkaanpoika ja ne nähtyään tempaa ne pojan käsistä ja viskaa loitos tievarteen.
— Mokomat lahjat!
— Et olisi sentään viskannut, vastaa palveluspoika ja hakee salaa ne sieltä tiepuolesta.
Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja tullaan siihen vieraan valtakunnan linnaan.
Siellä on koko hovi surussa, koko valtakuntakin. Kuningas kun sairastaa sellaista ihmeellistä tautia, että se saattaa syyttä ja aina raapimaan korvallista ja kuningatarkin sairastaa sellaista tautia, että se saattaa syyttä hyppimään paikoiltaan ja lisäksi vielä kuninkaan ainoaa tytärtä vaanii se vaara, että suuri meripeto uhkaa sen syödä, kolmena yönä jo on käynyt linnan muurien ulkopuolella uhkaamassa. Eikä kukaan voi näistä pulista pelastaa. Kuninkaanneuvosto on jo tästä kaikesta pitänyt suuria neuvottelujakin ja luvannut kuninkaan parantamisesta puolen valtakuntaa, kuningattaren terveeksisaattamisesta toisen puolen valtakuntaa ja tyttären pelastamisesta tämän itsensä. Mutta ei sittenkään ketään pelastajaksi ja parantajaksi ilmesty. Ei ole kellään sellaisia tenhokaluja, jotka niistä pulista pelastaisivat.
— Kun olisi vanha reikäpohja hattu ja ijänikuinen paikattu tupakkakukkaro ja hylkyyn joutunut ruostunut sapeli, niin niillä voitaisiin nämä pulat poistaa, mutta kelläpä ne olisivat. Ei kukaan niitä sellaisia säilytä! Sillä hatulla saataisiin kuningas terveeksi, kukkarolla kuningatar, ja sapelilla sipaistaisiin sen julman meripedon pää poikki.
Nämä sanat kuulevat myös saapujat, se kuninkaanpoika ja se hänen palveluspoikansa.
Silloin vanhan tamman selässä istuva kuninkaanpoika aivan hypähtää ylös ja ärähtää palveluspojalleen.