— Kuinka sinä, mieshyvä, käyt tässä kasvojasi ja jalkojasi pesemään? Etkö näe, että tämä on kuninkaanlinnan puutarha ja tämä lähde sen kauniimpia suihkukaivoja! Kuinka voitkaan sellaista tehdä!
— Ohoh, onko tämä kuninkaanlinna! No, onko tämä ehkä se kuninkaanlinna, jonka kuninkaantytär on ollut pitkillä matkoilla ja palannut äskettäin ihmeellisen laivan kera?
— O — on, — kuinka sitä kysyt?
— Siksi vain, että kun tämä on se linna, niin ette suinkaan te, niin kauniin ja korean kuninkaantyttären hoviherra, tahdo minua tällaisesta pikkusyystä moittia. Menkää ilmottamaan armolliselle neidillenne, että minä tästä teostani hyvitykseksi tahdon tehdä hänet vielä kauniimmaksi, koreammaksi ja nuoremmaksi kuin hän on.
— Elä nyt, — mitenkä sinä sen tekisit! Annahan kun menen ja ilmotan prinsessalle. Odota kotvanen!
Mies naurahti itsekseen. Hän oli huomannut joutuneensa oman morsiamensa pihaan ja päätti tehdä pikkukolttosen morsiamelleen kostoksi hänen äkillisestä lähdöstään ihmesaaresta. Näin muuttuneessa ja ränstyneessä asussa ei morsian häntä tuntisi ja kaikki kävisi hyvin päinsä.
Halusihan toki kuninkaantytär tulla kauniimmaksi ja koreammaksi ja nuoremmaksi. Juoksujalassa saapui hän seurueineen suihkulähteelle ja käski miestä heti ryhtymään toimeen. Eikä hän tuntenut miestä, vaikka tämä tunsi hänet heti.
Mies syötti hänelle niitä marjoja, jotka kasvattivat hänelle sarvet päähän. Sen tekivät ne kuninkaantyttärellekin ja tämä ei suinkaan kaunistanut häntä, vaan päinvastoin rumensivat.
Kuninkaantytär ja kaikki hovi joutui aivan kauhuisinsa tästä onnettomuudesta ja kaikki vaipuivat synkkään suruun. Toruttiin kyllä miestä, uhattiinpa oikeudenkäynnilläkin ja rangaistuksella, mutta mitäs se auttoi: sarvet olivat kasvaneet prinsessan päähän eivätkä lähteneet millään. Ja olihan mieskin surevinaan tapausta, selitti, ettei hänelle ollut sellaista ennen sattunut.
Mutta kun surua oli kannettu muutama päivä, niin ilmestyi mies uudessa asussa kuninkaanlinnaan ja ilmotti, että hän on keksinyt lääkkeen, jolla nuo sarvet voidaan saada pois. Kaikki ihastuivat siitä ja antoivat miehen koettaa konstejaan. Mies kun antoi prinsessan syödä niitä toisia marjoja, niin sarvet heti putosivat. Siitäkös ilo linnassa! Ja lisäsihän iloa sekin, kun mies ilmaisi itsensä ja nauraen selitti, että hän oli tehnyt tämän vain turhanpäiväiseksi koetukseksi ja ikäänkuin kostoksi saareen jäämisestään, mikä kyllä oli ollut enemmän omaa syytä. Sula sopu vallitsi kohta kuninkaan linnassa.