Kun on aikansa siellä marjikossa ollut, tointuu vihdoin mies sieltä ja palaa lähtöpaikkaansa. Mutta siellä hän ei tapaa enää ketään, kaikki on poissa.
Silloin hän hämmästyy ja käy kiihkeästi kadonneita etsimään. Mutta turhaan. Poissa ovat ne. Miestä jo suututtaa, mutta ei auta, täytyy jäädä vain levollisesti odottamaan.
Ja sitä odotusta riittää. Ei kuulu laivaa, ei morsianta, ei ilmesty mitään muutakaan, mikä tuottaisi vaihtelua tai päästäisi pois saarelta.
Siinä odotellessa sattuu vielä pieni, omituinen selkkaus. Kerran sattuu hän syömään marjoja, jotka jo heti syötyäkin tuntuvat oudoilta, mutta sitten kasvaa niistä hänelle suuret sarvet päähän.
— No, tämä vielä piti, arvelee hän tuskastuneena. — Kuinka nyt ilkeät edes ihmisten eteen käydä, jos niitä milloin sattuisi tänne osumaan!
Mutta jonkun ajan perästä sattuu hän syömään toisia marjoja, jotka nuo sarvet heti päästä pudottavat.
— No, tämä oli sentään onni, huudahtaa mies ja pistää huvin vuoksi sekä toisia että toisia noista oudoista marjoista taskuunsa sekä käy jatkamaan odottelevaa elämäänsä.
Jonkun ajan perästä sattuu siitä ajamaan ohi joku laiva ja kun mies nostaa saaressa suuren huudon, niin laivassa se kuullaan ja tullaan hänet sieltä noutamaan.
Mannerrannoille päästyään kävelee hän päivän, pari ilman määrää, mutta joutuu sitten erään kuninkaanlinnan suureen, kauniiseen puutarhaan.
Siellä istuutuu hän soman, vettä korkealle suihkuttavan lähteen rannalle ja, kun on kovin väsynyt ja hikinen, käy sen rannalla peseytymään ja puhdistautumaan, kasvoja sekä jalkoja pesemään. Mutta sehän on kovin sopimatonta. Kohta saapuu siihen joku linnan hoviherroista ja käy häntä kovin torumaan moisista puuhistaan.