— Sinullapa outo laiva, etkö ottaisi minua matkatoveriksesi? Sellaiselle miehelle rupeaisin morsiameksikin.
— Olkaa, veikkonen, armollinen prinsessa, semmoisia puhumatta, ettehän te toki minulle tule, ilvehditte vain; minähän olen vain tällainen yksinkertainen mies. En ota teitä laivaani.
— Ota, ota, en ilvehdi, tulen todella morsiameksesi!
No, silloin ottaa mies kuninkaantyttären laivaansa jopa morsiameksikin. Sillä se kuninkaantytär on kaunis ja korea ja kaikin puolin sopiva ja hyvä. Hyvällä mielellä mies ottaa, ja sitten lähdetään yhdessä ajamaan pois siitä kuninkaan pihasta, minne lähdettäneekin.
Tullaan ihmeelliseen saareen suuren meren keskellä, kauniiseen, kukkia kasvavaan saareen, hedelmälliseen ja heleäilmaiseen saareen.
No, kun se on sellainen kaunis saari, niin siihenhän elämään jäädään.
Marjoilla ja puun hedelmillä siinä saaressa eletään, kirkasta lähdevettä juodaan ja laulellen aikoja kulutetaan. Marjoja ja hedelmiä kasvaa maassa sekä puussa, ja hyvä heidän on siellä elää.
Mutta kerran mies yltyy poimimaan ja syömään noita ihania marjoja niin, että jää sinne marjikkoon niin, ettei muista tulla sieltä poiskaan, unohtaa morsiamensa ja laivansa. Jää sinne aivan moniksi päiviksi.
Morsian odottelee, odottelee, huutelee, huutelee, etsii, etsii, — ei tule mies, ei palaa.
Vihdoin hän suuttuu, ikävystyy, — polkee laivan polkimelle, tarttuu peräsimeen ja ajaa pois saarelta.