Huusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:
— Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi, ja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties löytäisitte äitinne.
— Viis sinun neuvoistasi!
Korskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään tiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon neuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät suureen metsään.
Nuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja tultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin siihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko, antoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen ihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!
Lähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka kyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä rautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi siihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan portin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina kielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.
No, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:
— Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?
— On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.
— Hyvä on.