Ja hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun aikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet ja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi hän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka luona oli käynyt.
Hän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen siinä portin toisella puolella.
— Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.
— Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.
— No, silloinhan voit päästää meidät sisään, — päästä, — emme me tahdo pahaa!
— En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä portti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva rautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja tulee kotiin.
— Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, — tästähän me pääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi linnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on — meidän äitimme.
Kun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään, ja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin toiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia portaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.
Täällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa huoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät jaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut, ei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä räkytti.
Nuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.