No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy. Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.
Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.
Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!
No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on huono puu, elä hypähtele!
— Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.
Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:
— No, minne sinä juokset, mitä etsit?
— E — eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen polskahtamaan.
— Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan tuo toki lienee mennyt.
— Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.