Mielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä pojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.
Poika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.
Eletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso halajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa ollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:
— Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset minulla oli vuoressa ollessa.
Kuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne saada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja kysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.
— Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan, että mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle puolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!
Hän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.
— Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset kuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?
— Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.
— Todellako voit sellaiset saada!