Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli hän, kun näki — uuteen linnaan seurueineen mentyään — siellä oltavan myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.
— No, tuota, si… sinä… oletko sinä todella se suutari, joka tälle minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet tähän kohottanut? Sinäkö?
— Minä, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.
Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi poikansa kaulaan.
— Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit, lausui hän itkien ja iloiten.
— Minä, äitiseni.
— Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili kuningas:
— Minä, ukkoraukkaseni!
— Entä nämä toiset pojat — mitä ne ovat tehneet äitinsä pelastukseksi?
— Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.