Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.
Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei malta olla niitä jalkoihin koettelematta.
Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä, mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan. Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.
Silloin kuuluu ääni veden alta:
— Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle päin.
— En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!
— Et antane, niin astu syvemmälle!
Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.
— Joko annat tyttäresi?
— En anna, jo kylliksi sait.