Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi kaukaa linnan katolta:
— Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.
— Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee edelleen kantamaan arkkua.
Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.
Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa katolta ja kieltelee katsomasta.
— Kah, yhäkin näkee — en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan matkaansa.
Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.
Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.
Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.
Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.