Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty. Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan. Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä, aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:
— Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!
— En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy, vastaa vuori.
— En lupaa.
— Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!
— En tahdo seista, lähde pois edestäni!
— Suostu ehtooni!
— No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai vasikka tai koiranpentu.
Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin vuorenpeikko.
* * * * *