Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.
* * * * *
Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys vuorenpeikon talolle.
Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.
Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:
— Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!
Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.
Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:
— Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten ihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.
Mielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin työnnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti uunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin illalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.