Nyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli vielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.
Kun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli kotona.
Tämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai kuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna toimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän, vuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin oli isäntä uhannut.
Palvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla saataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli palvelustyttö.
— Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen sijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta silloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti aurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään tekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on kovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta siis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!
Niilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.
Kun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret juomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta väkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet helposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti. Ja silloin peikko kuoli.
Niin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.
Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.
Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle. Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen. Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä veden pinnasta.