Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.
— Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.
— Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.
— Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi jää?
— Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.
— Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.
Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta kerran hän ajattelee:
— Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän tuosta mahtane mitään tulla!
Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin! Tottahan mies aina teoistaan vastaa!
Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.