Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis, neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten jo kysyi:
— Mitäs sinä täällä istut?
— Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua, vastasi tyttö.
— Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?
— Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen mukaan lähden. Sen oma olen.
No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.
Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin. Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.
Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.
Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.
Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja kysyy pojalta hymysuin: