Isä määräsi silloin.
— Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.
Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä — mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.
Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa. Vihdoin hän sen lausui:
— Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo, morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!
— Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan linnaan — sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi! Sittenpähän nähdään!
No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni, mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.
Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi koko valjakon sillalta jokeen.
Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen, punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.
Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti rauhottamaan: