Mies ei antaisi, mutta eihän siinä auta. Eukko syö kuin syökin keiton. Sitten painuu takaisin sinne, mistä oli tullut: suureen vuoreen.
Keittäjä tulee tuosta kovaan huoleen. Mitäs nyt syötät tovereille, kun tuo akka riiviö söi kaiken keiton. Mikäs muu keinoksi kuin ruveta luista ja vedestä uutta keittoa keittämään…
Kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan ja rupeavat syömään, on keitto kovin vetistä ja mautonta. Heitä kummastuttaa se, mutta minkäs siinä mahtaa, täytyy syödä vain. Nälkä on kova. Eihän se keitto kummasteluista parane. Keittäjä ei mitenkään anna selvitystä keiton kehnoudesta.
Kun tulee uusi päivä, käydään taas ampumaan haukkaa ja ammutaan pari päivää, ja taashan se tulee nälkä.
Kaadetaan siitä toinen lehmä siitä kuljeskelevasta karjasta ja se kallionkalkuttajamies jää nyt keittämään.
Kun keitto saa valmiiksi, tulee taas se vuorenakka osaansa vaatimaan. Ei se keittäjä tahtoisi antaa, mutta minkäs voi. Se on semmoinen akka.
Ja kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto taas vetistä. Onkija-mies se arvaa asian, mutta ei mitään virka. Eikäpä se itse keittäjä sitä selitä. Täytyy kun täytyykin syödä taas keitto sellaisenaan.
Seuraavana päivänä jää itse Mikko Mieheläinen keiton keittäjäksi.
Kun se tulee valmiiksi, tulee taas se vuorenakka vieraisille vaatien keittoa. Mutta Mikko Mieheläinenpä sanoo siihen, että on sillä keitolla parempiakin syöjiä kuin tuommoinen koukkuleuka. Samassa tarttuu hän akkaan ja paiskaa sen kallionjuureen niin että tuskin jälkeä tuntuu.
Kun nyt toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto aivan makeata ja hyvää. Arvelevat he kysyä syytä siihen, mutta eivätpä kuitenkaan virka mitään. Mikko selittää sen kysymättä.