Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:
— Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso, hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet morsiameksikin!
Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.
Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee, vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan. Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä riittää.
Sisar veljiä etsimässä.
Katosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne jäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.
Tyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti esteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:
— No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!
Tyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään etsimään.
Koko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni juoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.