Metsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan takasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.
Näin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä menossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi he eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän luokseen.
* * * * *
Eräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista, surullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä kuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista naisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.
Äänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.
— Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?
— En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta puhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole alkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi teidän luokse tullessamme.
— Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, — kuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.
— Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän sisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka niin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin kierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä, Syöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja potkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan. Siellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut tällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen lähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte ilman selitystäni.
Silloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan ilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten ajattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin entiselleen.