Kauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä. Hän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen ennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena hävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset sanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan, mutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.
Mutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja elänee vieläkin.
Taivaan vitjoja hakemassa.
Kävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla, kauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi, että mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa käyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.
Kerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen kylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.
Hän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja — mitä kummaa! — muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä oli erittäin kaunis ja ihana.
Hän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat kaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein kauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.
Kun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät siipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein ei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset lähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.
Hätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: — Ken lienetkin vienyt siipeni, tuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni nuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.
Poika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera, oli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan hämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli: