— Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole mitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä vainajilla on jakamista!
— Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, — no, mitäpä silloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele. Tässä on sinulle palkka!
Toinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat lähtevät kaulakkain poispäin astumaan.
Jonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja kuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä niinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.
— No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?
— Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on varmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä sinä arvelet?
— No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista keskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!
— Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää riitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!
Ja nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven taskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.
Kolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin kaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo oli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.