Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden onnea.
* * * * *
Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa vapaus.
Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme. Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.
* * * * *
Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin. Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat… Jo pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa… Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.