Vasili (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut jotain.
Anna (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.
Vasili: On varmasti.
Anna (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?
Vasili (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin. Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?
Anna (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.
Vasili: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.
Anna: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.
Vasili: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.
Anna (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.