Heikki: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)
Anna (irti päästyään suuttuneena): Kenenkä luvalla sinä uskallat?
Iivana (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen harashoo.
Heikki (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja — sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.
Anna (naurahtaa kylmästi): Taisi olla erehdys.
Heikki (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin, katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)
(Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)
Anna (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.) Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)
Vasili (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle, missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat, tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa, lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!
Anna (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan): Joko te täällä taas.