Heikki: Mutta, Anna kulta, heitä nyt torut sikseen tämän kerran.
Anna: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä tarvittaisiin!
Heikki (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta koetappas kerrankin hyvällä.
Anna: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä hulluttele.
Heikki: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.
Anna: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)
Heikki (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde sinäkään, ennenkuin luvan saat.
Anna (tulistuu): Mitä sinä oikeastaan meinaat, tahdotko korvillesi!
Heikki: Ja totisesti, jos sulla vain on sisua antaa.
Anna (sivaltaa Heikkiä korvalle).