Heikki (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina tunsi kahleillensa painon —
Porkka. Niin havahtui hereille, kokosi voimansa ja mursi kahleet.
Heikki (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä, mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas sinivalkoinen.
Porkka: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)
Ääniä joelta: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos, sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!
Anna Harju (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka väistyy syrjään).
Heikki (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).
Anna (päästää säikähtäneen huudon): Kuka sillä tavalla?
Heikki: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin kutsuttu.
Anna (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan, kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli tuntia myöhemmin kuin määrä oli.