Vasili (kuumasti läheten): Anna!
(Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)
Anna (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei, kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota). Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)
Äänet joelta: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle — no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!
Anna (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää rantaan.)
(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon.
Kaksi tyttöä tulee rannalta.)
I tyttö: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.
II tyttö: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.
I tyttö: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien, murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa.
II tyttö: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että aivan jo koskena kohisi.