Heikki (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) — ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee, ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)
I mies (ovenraosta): Oletko yksin, Heikki?
Heikki (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja tuokaa tuomisennekin.
(I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)
Heikki (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän — yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä — kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?
Miehet: Peitetty on ja hyvin.
Heikki: Eikö teille siellä matkan varrella sattunut mitään erikoista?
I mies: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.
Heikki (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.
(Miehet avustavat ja laatikot kätketään lattian alle,
luukku suljetaan.)